Teatteriharrastukseni alkoi suunnilleen vuonna 1990, jolloin toteutimme pikkuserkkujen kesken devising-menetelmällä teatteriteoksen nimeltä "Kumi puhki". Kulisseissa syntyi dramatiikkaa prinsessapuvuista ja katsomot täyttyivät maksamaan pakotetuista vanhemmista ja isovanhemmista. Teimme taidetta lahjoitusvaroin, intohimoisesti. Ennen kaikkea, vailla hienoisintakaan epäilystä kykyihimme tai menestykseen.
Yliopistoon saapuessani hautauduin kirjojen alle - ainakin teoriassa. En voi väittää, ettenkö olisi kuluneen 8 ja 1/2 vuoden (totta se on) aikana tehnyt muutakin kuin kirjoittanut esseitä ja tenttivastauksia. Niiden ajatteluun on kuitenkin mennyt vähintään tuplaten aktiiviseen tekoon käytetty aika. Vuodet vierivät. Sitten opintoki loppui ja alkoi työläisen arki. Sanan luovuus kohdalla täytyi pinnistellä, että merkitys olisi vielä muistunut mieleen.
Ohjaaminen on pyörinyt mielessäni jo vuosia ja ideoita on suhahdellut ohi. Että miksikö en ole ohjannut? Voisin selitellä tässä muutaman sivullisen muista tärkeistä tehtävistä, kiireestä, teatteria loputtomasti uhkaavasta tuhosta ja önnönönöö. Ihan varmasti uskoisin itsekin tuohon selitykseen, mutta se olisi siitä huolimatta valhe. Alitajunta on tiennyt sen kokoajan - pelkuri ja vellihousu!
Onnekseni olen spontaani luonne ja viime marraskuussa tähdet olivat siinä asennossa, että päätin jättää produktiohakemuksen. Tekstin dramatisointiprojekti on saavuttamassa loppuhuipennuksen ja harjoitukset alkavat muutaman päivän kuluttua. MUTTA voin kertoa, että sitä tenttikirjojen sivuille hukattua luovuutta on etsitty. Kaikkea on vedetty: teetä, kahvia, punaviiniä, kahvi, unia, unettomuutta, ylisosiaalisuutta, asosiaalisuutta, meditaatiota, maca-jauhetta, tyrnimarjoja, laulua, soittoa, kuunneltua musiikkia ja vapaata assosiaatiota.
Tämän kirjoitusprosessin aikana olen pohtinut, miten nämä eletyt vuodet meitä kusettavat. Sopeutuessaan johonkin tiettyyn tilaan, sitä suhteuttaa omaa toimintaansa sopivammaksi ja yhtäkkiä omakuva on muuttunut. Olen käynyt keskusteluja 14-vuotiaan Marin kanssa ja olemme todenneet, että meillä on sittenkin vielä paljon yhteistä.
Kello on 6:33. Haastan teidät kaikki miettimään yhden asian jonka tekisitte, jos uskoisitte siihen pystyvänne. Tehkää se.
-Mari
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti